Kotiopetuksen historiaa

Monelle ajatus kotikoulusta on aivan uusi. Niin uusi, että siihen ei voi ottaa mitään kantaa tai siitä ei voi keskustella, koska ei tiedä, mitä se on. Eräs ihminen puki ajatuksensa hyvin sanoiksi: ”En voi puhua siitä, koska ei sellaista ole minulle olemassa”. Hän tiesi se, että köyhissä maissa kaikki lapset eivät pääse kouluun, mutta mitä se on, jos rikkaassa maassa ei mennä kouluun?

Toisaalta, joskus pieni lapsikin voi heti tajuta, mistä on kyse. Kuten eräs 7-vuotias tyttö, jolle kerroimme, että meidän lapset käyvät kotikoulua. Hän sanoi heti: ”Voi kun minäkin voisin. Voiko siihen ilmoittautua netissä?” Kerroin että ei netissä, vaan että vanhemmat voivat ilmoittaa kouluvirastoon. Sitten hän pohti, että ei se hänen perheessään kuitenkaan onnistuisi, kun molemmat vanhemmat ovat töissä. Kysyin häneltä, että mistä hän tietää, mitä kotikoulu on. Hän kertoi, että on kiinnostunut vanhoista ajoista, ja ”silloinhan koulua käytiin usein kotona”. En voinut kuin ihmetellä 7-vuotiaan sivistystä ja avarakatseisuutta!

Niin. Aloitetaanpa siis alusta. Kautta aikojen koti on ollut paikka, jossa on opetusta ja koulutusta annettu, varsinkin epämuodollista, mutta myös muodollista. Esimerkiksi muinaisessa Kreikassa kotiopettajat opettivat kotona perheen poikia. Nämä opettajat olivat ensimmäisiä pedagogeja (paidagogos). Monissa kulttuureissa on ollut niin, että rikkailla on ollut varaa kotiopettajiin tai -opettajattariin, jotka ovat vastanneet jälkikasvun koulutuksesta. Toisaalta myös köyhissä kulttuureissa opetus on siirtynyt kodin ja suvun kautta. Tästä esimerkkinä on Intia, jossa ihmiset hallitsevat yleisesti 3-5 kieltä. He eivät ole opetelleen niitä muodollisesti koulunpenkillä, vaan elävässä elämässä monikielisen Intian arjessa.

Varsinainen kotikoululiike syntyi Yhdysvalloissa 1970-luvulla. Nyt uutta oli se, että opetuksesta vastasivat vanhemmat. Toisilla oli motiivina suojella lapsiaan ei-kristilliseltä maailmankuvalta, toisilla taas halu saavuttaa akateemisesti hyvät oppimistulokset. Molemmissa on onnistuttu tilastojen mukaan hyvin, ja kotikoululiike kasvattaa suosiotaan niin Yhdysvalloissa kuin useissa muissakin maissa. Yhdysvalloissa kotiopetuksessa on 1,1 miljoonaa lasta, mikä on 2,2 % koululaisista (2003).

Kotiopetuksen pedagogisia periaatteita

Kotiopetuksella on vahvuutensa oppimisen näkökulmasta. Kotiympäristö on ensinnäkin rauhallinen. Tämä on erittäin tärkeä seikka oppimista ajatellen. Koulussa työrauhan saavuttaminen on monesti todellinen ongelma. Jokaiselle luokalle riittää omat vilperttinsä.

Kotiopetuksessa voi edetä yksilölliseen tahtiin. Se sopii siten erityisen hyvin tavallista lahjakkaimmille ja myös erityistä tukea oppimisessa tarvitseville. Lapsen omat mielenkiinnon kohteet voidaan ottaa erinomaisesti huomioon. Tämä on eräs kotiopetuksen tehokkuuden salaisuuksista: kun oppiminen on omalähtöistä, mielenkiinto pysyy yllä. Valitettavan monesti kuulee alakoululaisista, jotka ovat intoa puhkuen menneet kouluun ekaluokalle, mutta joiden oppimisinto katoaa jonnekin muutamassa vuodessa. Näin ei välttämättä tarvitse olla – kyse ei ole mistään luonnonlaista!

Kotikoululapsien sosiaalinen kehitys on aiheuttanut joillekin huolta. Kuitenkin on karrikoiden niin, että sitä sosiaalisuutta, jota koulussa opitaan, ei tarvita muualla elämässä. Vain koulussa selviämiseen tarvitsee oppia, kuinka toimitaan 20-30 samanikäisen ryhmässä. Kotikoululapset osaavat yleensä toimia taitavasti eri-ikäisten kanssa – esim. aikuisten ja pienempien lasten. Sukupolvien välinen kuilu ei ole niin suuri.

Varsinkin Suomessa perheiden sisäinen yhteys on usein heikko. Tämän ilmenemismuodoista kertoo omalla tavallaan mm. tällä sivustolla oleva lehtikatsaus. Koulunkäynnistä voikin parhaimmillaan tulla perheen yhteinen projekti, joka tarjoaa luontevan sisällön yhdessä tekemiselle ja keskustelemiselle. Läheisyys omien lasten kanssa on usein se kantava voima, joka saa kotikouluvanhemmat jatkamaan vuodesta toiseen.

Kotiopetus mahdollistaa myös kiireettömän päivärytmin, kun kouluasioihin ja -matkoihin ei kulu yhtä paljon aikaa kuin tavallisessa koulussa. Riippuu tietysti myös siitä, kuinka paljon harrastuksia haalii! Toisaalta kotiopetus vaatii vanhemmilta itsekuria ja taitoa rytmittää päivää.

Huomattava osa oppimisesta tapahtuu luonnollisissa tilanteissa, kun ne käytetään hyödyksi. Lasten ottaminen mukaan eri paikkoihin (lähtien pankista, virastoista ja kaupoista) tarjoaa oppimistilanteita – yleensä parempia kuin luokkahuonetilanteet. Parasta oppimista on myös se, kun jotakin asiaa opettaa pienemmälle sisarukselleen!

Harrastusryhmät ovat suositeltavia monestakin syystä: saa ikäisiään ystäviä, ja pääsee harjoittamaan taitojaan sellaisessa ryhmässä, jossa kaikki mukanaolijat ovat asiasta kiinnostuneita. Toiminta on silloin monesti paljon laadukkaampaa kuin koulun taito- ja taideaineiden tunneilla. Esimerkkinä: tyypillisen koululuokan laulaminen musiikkitunnilla on melkoista kakofoniaa, ja siellä on lähes mahdotonta oppia laulamaan puhtaasti. Laulamaan oppii, kun saa laulaa puhtaasti laulavien kanssa – jos ei muuten niin levyltä.

Kotona on monenlaista työtä, ja on suuri rikkaus lapselle, jos hän oppii pienestä pitäen oikeasti tekemään kotitöitä. Tähän voi toki kiinnittää huomiota ilman kotikouluakin, mutta kotikoulussa tämä voidaan ottaa yhdeksi koulun osa-alueeksi (ja kuuluuhan kotitalous peruskoulun opetussuunnitelmaankin). Kuitenkin on tosiasia, että harva teini-ikäinen on näppärä kotitöissä, monelle pöydän pyyhkiminenkin tuottaa vaikeuksia. Näitäkään asioita ei opi itsestään, vaan uudestaan ja uudestaan tekemällä.